Kaikilla kulttuureilla on tarina.
Tarina miten maailma on syntynyt, keitä me olemme ja mikä on elämän tarkoitus. Kokonainen
selitysmalli todellisuudelle.
Tarinat määrittelevät tapamme katsoa maailmaa ja vaikuttavat, usein tiedostamattamme, siihen
miten ajattelemme ja käyttäydymme, mitä arvostamme ja mitä pelkäämme. Tarinat määrittävät
kulttuurilliset rajat joiden sisällä on yleisesti hyväksyttyä elää.
Meidät kasvatetaan osaksi tarinaa, joka juurtuu meihin syvälle muodostuen totuudeksi.
Tarinat tulevat vanhemmilta, koulusta, uskonnosta, mediasta, kulttuurista. Ne tulevat palkintoina ja
rangaistuksina. Joukkoon kuulumisena ja hyväksyntänä.
Tarinoista tulee näkymätön kartasto jonka mukaan navigoimme läpi elämämme.
Mutta minkälaista maailmaa meidän tarinat luo?
Länsimainen maailmankuva rakentuu kolmen suuren kertomuksen varaan: kristillisen
luomiskertomuksen, evoluution kehitystarinan ja talousjärjestelmän kasvunarratiivin.
Nämä ovat erillisiä tarinoita jotka kuitenkin hämmästyttävällä tavalla tukeva toinen toistaan.
Yhdessä ne ovat muovanneet ihmiskeskeisen todellisuuskäsityksen, jossa ihminen nähdään
erillisenä, luonto resurssina, eläimet alempiarvoisina ja elämä lineaarisena projektina.
Huomiomme siirtyy itsestämme ja luontoyhteydestä yhteiskunnan toimintoihin jonka palvelemista
pidetään elämän tarkoituksena.
Mutta onko se?
Ehkä olemme liian kiireisiä pohtimaan elämän olennaisia kysymyksiä kunnes viimeistään
kuolinvuoteella ne palaavat mieleemme.
Ehkä markkinat pitävät kiinni mielemme huomiostamme niin vahvasti, että emme pysty
erottamaan mikä on todellisuutta ja mikä tarinaa.
Ehkä emme pohdi sitä siksi, että tarinan kyseenalaistaminen horjuttaa identiteettiä. Jos
kulttuurinen kertomus ei ole absoluuttinen totuus, mihin minä silloin perustun?
Mutta filosofian peruskysymys on aina sama:
Kuka minä olen?
Juuri tuo kysymys on portti.
Kuka minä olen, jos en ole roolini?
Mitä elämä on, jos se ei ole pelkkä suoritus? Mitä jää, kun tarinat hiljenevät?
Ehkä vasta silloin alamme todella elää.
